Päässä jyskyttää särky ja rinnassa sydän. Kivistävä tunne ohimoilla ja takaraivolla saa Josefinan sulkemaan hetkeksi silmänsä ja hengittämään syvään. Keuhkoihin virtaava happi ei tunnu helpottavan: on kuin painostava ilma kieltäytyisi toimimasta tavalliseen raikastavaan tapaansa. Kun Josefina puhaltaa ulos ja avaa sadevedensiniset silmänsä, hänen katseensa hakeutuu horisonttiin.

Tummaa, niin tummaa.

Ukkosta enteilevää lähes violettiin taittavaa sineä tuijottaessaan Josefina luulee hetken verran tietävänsä, mistä päänsärky ja sen kannoilla hiipivä etova olo johtuvat.

Ileamoor kaipaa ukonilmaa. Tunnelma koko kylässä on sähköinen ja painostava, ja kaiken keskiössä on Corbyn Riding Center. Hulppea tallialue on vetänyt puoleensa arvokilpailuihin viikkoja, kuukausia, kenties koko edeltävän vuoden valmistautuneita ratsastajia, joista tuskin yksikään tahtoo kerätä vähän kokemusta — ei tällä tasolla, ei näissä kilpailuissa. Ei Power Jumpeissa. Arvokilpailuihin ei kukaan lähde soitellen sotaan. Kun jokainen Josefinan ohittava valkoisiin housuihin ja putipuhtaisiin saappaisiin sonnustautunut ratsastaja tahtoo näyttää mihin huippuunsa viritellyn ratsunsa kanssa parhaimmillaan pystyy, ei liene ihme, että tuntuu kuin tallialue odottaisi salaman iskevän ja vapauttavan kaikkialla kytevän jännitteen. Ehkä ilmasta tulisi sitten jälleen helpommin hengitettävää.

"Sori Granni", Josefina mutisee hevoselleen. "Tämä sää ei varmasti helpota sun urakkaa. Ensin matkan rasitukset ja nyt kisasuoritukset näissä olosuhteissa."

Josefinaa huolettaa, miten Granni jaksaa koko kisaurakan. Tamma on kokenut kisakonkari, mutta nyt sen ratsastajasta tuntuu, että ehkä hän on nykäissyt hevosen laitumelta yllättäen kuin perunan pellosta.

Ei hän nyt tietenkään kirjaimellisesti ole niin tehnyt. Eihän kukaan nyt oikeasti niin tee. Edes se, että Josefina on joutunut viime hetkellä joutunut vaihtamaan kisaratsuaan ykköshevosensa Pikin saatua tarhassa ikävän vekin paranneltavakseen, ei tee Grannista pellosta repäistyä juuresmukulaa. Granni on heistä kahdesta enemmän kuin kala vedessä: se katselee ympärilleen kuin ei koskaan mitään muuta tekisikään kuin odottelisi tositoimiin ryhtymistä kuhisevalla kilpailualueella.

On se sitä paljon tehnytkin. Ei kuitenkaan muutamana viime kuukautena, kun Josefina on suorittanut täydellä vimmalla opintojaan ja hetkeksi aikaa unohtanut olevansa myös kilparatsastaja. Onko hän oikeastaan, enää? Ei ainakaan samalla tavalla kuin samassa luokassa tummalla tammallaan kilpaileva Billy Center, joka juuri siirtyy kohti Rowan Arenaa aloittaakseen lämmittelyn, ja joka on viime vuonna Josefinan opiskellessa pitänyt yllä Granninkin kisakuntoa. USA:ta edustava kilpakumppani ratsastaa ja treenaa työkseen kovan tason kilpatallilla, eikä ole ainoa heidän luokassaan. Ei tosiaan. Josefina itse on ostanut rupuisen pikkutallin, jossa ratsastaa ja myy hyviä harrastehevosia minkä opinnoiltaan ehtii.

Josefina johdattaa niin ikään tammansa maneesin suojiin. Vaikka yleisö jää seinien ulkopuolelle, sähköinen tunnelma ei ainakaan hellitä täällä, missä kilpailunjärjestäjän itsensä sponsoroiman luokan ratsukot jo aloittelevat kisa-asetustensa virittelyä. Josefina katselee sulavalinjaisia täysiverisiä ja puoliverisiä sekä keskittyneitä ratsastajia kilpa-asuissaan ympärillään ja nielaisee.

Ulkoisesti hän ja Granni sopivat joukkoon. Sisällä myllää huijarisyndrooma. Sydän hakkaa taas ja kädet tärisisivät, ellei hän keskittyisi niin kovin vakaaseen ohjastuntumaan. Josefina hengittää syvään sitä raskasta, tahmeaa ilmaa, joka ei jätä jälkeensä raikasta tunnetta. Hänellä on ollut liian monta rautaa tulessa läpi kuluneen vuoden, ja nyt se kostautuu valmistamautumattoman olon muodossa.

Siihen on kuitenkin vain yksi lääke, Josefina tietää kokemuksesta: toiminta. Hän ratsastaa verryttelyn niin kuin on tehnyt lukemattomia kertoja aiemminkin, siirtyy hyvissä ajoin kilpailuareenan sisäänkulun tuntumaan ja luotsaa sitten ratsunsa yleisön silmien eteen. Sen jälkeen ollaan hetki hetkeltä ja askel askeleelta lähempänä maalilinjaa, ja Josefina tietää kyllä, että radan jälkeen on helpompi hengittää. Ehkä hän saa jopa osoitettua itselleen, että kuuluu yhä tälle tasolle. Että hän on vielä elementissään.

Kun hänet kuulutetaan areenalle, jossakin kaukana kumisee vihdoin viimein ukkonen. Ileamoor saa kaipaamansa, mutta saako hän?

Lämmin ilma virtaa orin suurentuneista sieraimista sisään ja puuskahtaa vielä kuumempana takaisin ulos terävän pärskähdyksen saattelemana. Yleisön kollektiivinen hengitys ja supina ovat etäistä, tajunnan taka-alalle hiipunutta taustahälyä, kun kavioiden jymähtely hiekkaa vasten, oman sydämen syke ja veren kohina täyttävät Alexander Rosengårdin maailman. Edessä on vain hevosen kaula, säntillinen rivi napakoita lettihelmiä ja pystyssä tarkkaavaisina liikahtelevat, liekkiä muistuttavat korvat — ja esteet, jotka hän ja Quentin Quire lukitsevat vuorotellen tähtäimeen ja ylittävät yhdessä.

Kirkas Splash-lankku, jykevä muuri, loivaan kaarteeseen sijoitettu suhteutettu väli. Ne tuntuvat kaikki lämmittelyltä, mutta Alexander on kokenut elämäntarinaksi venähtäneen kilparatsastusuransa aikana liian monta kirpaisevan noloa kömmähdystä yksinkertaisina pitämillään tehtävillä antaakseen keskittymisensä hortoilla. Tarkkuutta vaativa kolmoissarja ja sitä seuraava tiukka kaarre on vielä edessä — vasta niiden jälkeen hän hengittää hieman vapaammin ja antaa hevosen virrata, paikasta on tulossa hyvä — paikka on hyvä — Quentin lähestyy trippeliä ja Alexander tietää, että he pääsevät perille juuri oikeaan paikkaan —

Hevosen laukka nielee matkaa. Voimakas hyppy on kiehtova elementtien liitto: sähköinen tunne tiivistyy siinä hetkessä, kun maa antaa raudoitetuille kavioille tukevan ponnistusalustan, josta ne lennättävät heidät ilmojen teille. Kun tuuli ottaa hypyn omakseen, Alexander nojautuu punaraudikon kaulalle ja tuntee kasvoillaan ilmavirran ja pieninä, pieninä pisaroina hänen ihoaan hivelevän ilmankosteuden. Hevosen lihakset värähtävät oranssina leiskuvan karvapeitteen alla, ja silloin on kuin tulisena hohtava karva toisi näkyviin Quentinin sisäisen palon.

Se tuli roihuaa rovion lailla hänenkin sielussaan. Syy siihen, miksi hän on täällä tänään. Syy kaikkiin aikaisiin aamuihin, pitkiin päiviin, rumiin rusketusrajoihin ja omaan juurettomuuteen, kun koti on vain etäinen muisto tien viedessä häntä ja hevosia maasta ja kaupungista toiseen. Hullua elämää, hevosurheilu, mutta muusta Alexander ei tiedä eikä aiokaan tietää.

Menestyksenjano ei sammu, kun kutsuvierasluokan perusrata on ohi. Quentin laukkaa maalilinjan yli ja Alexander kaipaa lisää arvokilpailuiden poltetta niin kiihkeästi, että kotikatsomoihin välittyvään televisiokuvaan piirtyvä lähikuva paljastaa tuiman, ankaran ilmeen. Vaikka ratsastaja silittää hevosen silkinhohtoista kaulaa hidastaessaan ratsunsa kevyeen raviin, hymyä ei hänen kasvoillaan nähdä.

Hän on ratsastanut tältä radalta pois ennenkin. Ei näissä puitteissa, ei juuri tämän Rowan Arenan varjostamassa katsomossa istuvan yleisön edessä, mutta sillä hetkellä voimakkaan endorfiiniryöpyn pyörteissä Power Jumpit sekoittuvat yhdeksi mylläkäksi Alexander Rosengårdin muistoissa. Hän on kutsuvierasluokan vakiokalustoa, ja sitä hän on tämän hevosen takia ja ansiosta. Quentin Quire on hypännyt hänelle jo kolme palkintosijaa: yhden viidennen sijan, jota hän ei pitäisi maininnan arvoisena ensinkään, ellei se olisi arvokilpailuista, kaksi hopeaa eikä koskaan kaikkein kirkkainta kultaa. Eikä silläkään ole merkitystä. Kaikkein eniten Alexanderia kaihertaa se viheliäinen tosiseikka, että tosipaikan tullen heidän kilpailuvireensä on aina sulanut. Arvoluokassa heidän sijoituksensa ovat olleet mitäänsanomattomia. Hevonen on kaikkea muuta kuin mitäänsanomaton, eikä hän anna anteeksi itselleenkään latteita suorituksiaan. Sellainen nöyryytys ylläpitää kilparatsastajan synkeää olemusta, vaikka hän on juuri ratsastanut kutsuvieraana kutsuvieraiden joukossa.

Hän luo siltä erää viimeisen katseensa katsomoon ja pyöreäkulmaista kenttää kirjoviin värikkäisiin esteisiin. Jos Alexander olisi taipuvainen nostalgisointiin, hän painaisi tämän kaiken mieleensä. Hän muistaisi, miltä näytti heidän viimeisten Power Jump -kilpailuidensa ensimmäinen rata. Mutta Alexander ei ole koskaan ollut hyvä pysähtymään hetkeen, eikä hän tee niin nytkään, sillä tulevaisuus vetää häntä puoleensa voimakkaammin kuin nykyhetki.

Jäinen tunne pesiytyy syvälle Alexanderin vatsanpohjaan, kun ei ole enää esterataa, jolla kaukaisin tulevaisuus johon kannattaa keskittyä, on seuraava este.

"Hyvä humma!" Quentinin asiallisuuteen kykenemätön hoitaja Aliisa Huru kehuu railakkaan kovalla äänellä ja antaa ratsulle rapsutuksia ja namin. "Päivän työt tehty."
"Se pitää —"
"— kävelyttää hyvin, joojoo, mä tiedän kyllä. Ja mä juotankin sen ekstrahyvin, tää sää, mä hukun hikeen, sullakin valuu muuten…"

Alexander lakkaa kuuntelemasta. Hän kohtaa työnantajansa katseen, joka lietsoo nyt rintakehään kiivennyttä kylmäystä. On Karla Falkencreutzin armollisuutta, että hän saa ratsastaa tällä hevosella vielä kerran näissä arvokilpailuissa.

Sitten Alexander on omillaan.

Öinä, joita unet pakenevat, hän uskoo tehneensä elämänsä virheen harpatessaan suhteeseen varakkaan sveitsiläisperijättären kanssa saadakseen johtaa itse omaa (Zoën omaa, hän muistuttaa itseään vastentahtoisesti) tallia. Johtaakseen kohti mitä? Menestystä vai tuhoa? Kunhan ei vaan tasaista, tylsää elämää.

Aamuina niiden öiden jälkeen hän toivoo hartaammin kuin koskaan muulloin, että Karla taipuisi ja keksisi viimeinkin summan, jolla Quentin Quire olisi ostettavissa. Kyllähän Zoëlla rahaa olisi.

Alexanderia odottavat hyvät hevoset, mutta ei toista Quentinin kaltaista. Ei sellaista, joka olisi samalla tavalla elementissään vuoden suurimpien arvokilpailuiden koittaessa kuin tuo 11-vuotias supertähti, jonka kanssa hänen uransa erkanee ratsun ollessa parhaassa iässä.

Tämän on pakko olla heidän vuotensa, arvoluokkaa myöten, Alexander lähestulkoon rukoilee, vaikkei usko mihinkään. Sapettaisi liikaa, jos ori kirkastaisi menestyksensä vasta sen ohjaksia kärkkyvän Markus Asplundin kanssa, Alexander ajattelee ensin tulikivenkatkuisesti työkaveriaan mielessään manaten. Sitten mies myöntää itselleen (muttei missään nimessä Aliisalle): hän tahtoo tehdä sen myös Quentinin vuoksi; kiitokseksi kaikista näistä vuosista, kai, ja näyttääkseen kaikille, miten timanttinen kilpahevonen se on.

Liekehtivän punainen ratsuni asteli korein askelin verryttelykentältä kohti Willow-areenaa. Minua olisi varmaan jännittänyt, jos ei olisi huvittanut niin paljon. En pystynyt kuin hymyilemään hölmösti ja pitelemään ohjaksista. Jos olisi silmät kiinni yrittänyt arvuutella, että mikähän eläin sieltä kulman takaa on tulossa, olisi äänen perusteella voinut veikata vain lohikäärmettä. Reda pöllähti kilpakentälle kylkimyyryssä, tuijottaen intensiivisesti juuri radalla olevan ratsukon suoritusta ja vilkuillen välillä vasemmalle jääneeseen yleisömereen. Se puhalteli ilmavirtaa kuuluvasti edes takaisin sieraimistaan. Olin pukenut meidät klassisesti tummansiniseen, oikein sellaiseen syvänmeren siniseen, kuin toivoen harmonisen värin hieman tasoittavan räikeää oria ja rauhoittavan sen mieltä. Reda koki tarpeelliseksi väistää kukka-asetelman kaukaa, ja annoin sen tehdä niin. Ei se niitä pelännyt. Ori vain tiesi itsekin polttavansa kaiken mihin koskee. Niin tuli tekee maan antimille. Se on luonnon laki.

Pysäytin Redan areenan pohjoispäätyyn, tulimeren vasemmalle puolelle. Este oli kuin Redaa varten tehty; sen sielusta oli muotoiltu veistos rataesteen muotoon. Ori tuntui katsovan estettä hyväksyvästi, kuin havainneena yhdenmukaisuuden itsekin. Itse katselin jo radan ensimmäistä estettä, vesipisaroita ja aallokkoa esittävää lankkuestettä. Sen raikkaus ja seesteisyys toi mieleeni viime vuoden Power Jumpin, joka oli silloinkin kilpailtu Brittein saarilla. Myös ratsuni oli ollut yhtälailla punainen silloin, vaan ei lainkaan näin liekehtivä. Päinvastoin, veljeni omistama Stormseeker, jonka kanssa voitimme viime vuoden kutsuvierasluokan, oli tyyni kuin maan matonen, sellainen hyvällä mielellä raatava työmyyrä, jota ei hetkauttanut koskaan mikään. Sellainen, joka pysähtyi täydestä laukasta vaikka ajatuksen voimalla, eikä koskaan tehnyt mitään ylimääräistä tai tuhmaa. Täysin Redan vastakohta siis. Orit olivat toisiinsa verrattuna kuin vesi ja tuli.

Kuulin lähtömerkin äänen ja kohotin käteni tervehdykseen. Heikko sadekuuro pyyhkäisi areenan ylitse, mutta pisarat tuntuivat haihtuvan ilmaan heti Redaan osuessaan. Varovainen, hento puristus punaisen orin kylkiin sai sen ampaisemaan laukkaan, joka rullasi turhankin hyvin ylämäkeen. Tuntui hetkittäin, kuin emme olisi koskeneet maata ollenkaan. Reda ei enää väistänyt kukka-asetelmia tai katsellut yleisöön. Se tiesi mitä nyt piti tehdä, eikä sillä ilmeisesti ollut aikaa odotella minua, sen verran hanakasti se tarjosi nopeinta mahdollista vauhtia. Ensimmäinen este ylittyi, ennen kuin olin edes ehtinyt ajatella askelmäärää. Reda hyppäsi aivan järjettömän korkealta. Ihan kuin se olisi pelännyt, että aaltoihin osuminen saisi tulen sammumaan.

Matka jatkui yleisön eteen, ja melkein aistin jännityksen. Joku ehkä peitti lapsensa silmät, peläten minun ja punaisen tulihevoseni kaatuvan muurin sekaan tällä vauhdilla. Reda ei kuitenkaan haparoinut ponnistaessaan muurin ylitse, eivätkä siitä seuraavat pysty ja lankku tuottaneet ongelmia. Laukkasimme kohti tuliestettä, ja Reda taisi tuntea suurta vetovoimaa liekkimeren sekaan. Pidätin oria ehkä hieman rumasti, mutta nyt minuakin jo pelotti, ettemme kääntyisi liekkien päältä enää kolmoissarjalle. Sekunnin sadasosan ajan ehdin toivoa, että valokuvaaja olisi asemissa ja ikuistasi meidät juuri tältä esteeltä. Haluaisin sen tauluksi seinälleni, joka oli omistettu kaikille elämäni merkityksellisille hevosille.

Seuraavan sekunnin päästä tulieste oli jo takana ja kolmoissarja edessä. Istuin syvälle satulaan ja yritin estää Redaa ampaisemasta sarjalle niin, ettemme mahtuisi enää jälkimmäiseen väliin. Hetken jo olin varma epäonnistumisesta, ja yleisö pidätti henkeä kanssani, kun sarjan viimeiselle osalle ponnistimme aivan liian läheltä. Mutta Reda jatkoi matkaa tulipallon lailla, eikä jäänyt murehtimaan ehkä pudonnut puomia. Seuraavat neljä estettä menivät suorastaan hurmoksessa, joskin pieni kuoleman pelko oli silti läsnä. Tuuli tuntui puhaltavan liekkiä suuremmaksi, ja Reda välkehti auringossa kääntyillessään esteeltä toiselle salaman nopeasti.

Crystal-sarja, joka oli kaiken järjen mukaan suunniteltu kahdelle laukka-askeleelle, sujui Redan mielestä vallan mainiosti vain yhdellä. Kuulin jälkimmäisen esteen yläpuomin kolahtavan, mutten ehtinyt katsoa, putosiko se kannattimiltaan. Keväistä kyntöpeltoa muistuttava muuri jo oli edessämme. Muistin uhkarohkean suunnitelmamme ja otin ilon irti Redan kääntymiskyvystä, ohjaten orin muurille tiukasti vasemmalle viettäen. Onnistuimme juuri ja juuri kaartamaan kukka-asetelman vasemmalta puolelta, vähentäen useita metrejä ja näin ollen sekunteja reitistämme viimeiselle esteelle. Tähdenlentoa esittävä pysty odotti meitä katsomon edessä kuin maaliviiva pitkän maratonin jälkeen. Ylitimme sen lennokkaasti, juuri niin kuin palavat taivaankappaleet kuuluukin ylittää. Minulta kesti useampi ympyrä saada Reda suostumaan raviin ja vielä pidempään meni saada se kävelemään asiallisesti ulos areenalta. Liekki ei ollut vieläkään sammunut, ehei, vaan ori tuntui haluavan uudelle kierrokselle. Minun oli vain kauhea hiki, ja toivoin taivaan repeävän kaatosateeseen, mutta viimeisetkin pilvet olivat lipuneet toisaalle. Aurinko ja Reda tuntuivat kilpailevan siitä, kumpi olisi kuumempi kahdesta tulikappaleesta.

Ah, Joachim ajattelee areenalla rakentuvaa rataa katsellessaan. Elementtejä. Hän tyrskähtää katsellessaan möhkälettä, jota mönkijän trukinnokassa juuri kuljetetaan kohti kentän kauimmaista laitaa. Mitähän Nothingman tuumaa moisesta kiinteän maan näköisestä muurinkuvatuksesta? Toivottavasti nothing, man mutta mahdollisesti no way, man. Joe ei jää jumiin ajatuksen äärelle. Käy kuten käy.

Hän tietää olevansa tiiminsä huolettomin. Kilpailuiden teemaa kunnioittaen hän ajattelee olevansa tukeva maaperä. Stressi ei häntä paina, ja kun muiden hermot kiristyvät, Joe sen kuin rentoutuu. Tätä hän on tehnyt pidempään kuin hänen hevosenhoitajansa Kaja on edes elänyt. Joe ei tahdo ajatella olevansa vanha, mutta tietää, ettei nelikymppisenä ole enää näiden kilpailuiden untuvikkokaan. Järkähtämätön mieli ja ymmärrys siitä, että yksien kilpailuiden lopputuloksesta riippumatta elämä jatkuu ja tulee uusia kilpailukausia, tekee hänestä tyynen.

“No niin”, hän sanoo Merit Kaldalle, joka katselee radanrakennusta tiukkailmeisenä kuten aina. “Eiköhän tulla takaisin sitten, kun rata on valmis ja päästään kävelemään. Tehdään jotain hyödyllisempää.”

Merit vilkaisee häntä itselleen tyypillinen tuli silmissään. Virolaiskollega tulee olemaan vielä ongelmissa äkkipikaisuutensa kanssa lukuisia kertoja urallaan, Joe tietää. Meritin tulistumiset eivät rajoitu radan ulkopuolelle. Hän on vielä liian kovasti menestyksen perään, eikä Joe usko tämän aivan heti oivaltavan, ettei tässä lajissa saa edes päätään kallioon takomalla pikajättipottia. Kilparatsastajaksi Meritin rakennuspalikat ovat kehnot: hänellä on tulinen luonne ja kivinen pää (ja kivenmurikan huumorintajukin). Onneksi Joen ei tarvitse ottaa paineita siitä, miten kollega pärjää. On pomon heiniä vetää raja ja potkaista Merit omille teilleen sitten, kun kaikki keinot hänen muokkaamisekseen on tuloksettomina käytetty ja todetaan, ettei menestys tule sille, joka itsepintaisimmin vääntää tuurin kanssa kättä.

Joachim suuntaa pikkukentän ohi jaba-alueelle. Sieltä hän löytää Nothingmanin syvänpunaista karvaa riuskoin vedoin harjaavan Kajan. Meritiin verrattuna, ja oikeastaan muutenkin, Kaja on raikas tuulenviri. Hän on pohjimmiltaan tyyni: Kaja hoitaa asiallisesti hommansa, vaikka kipakkuudenpuuskia on hänessäkin. Viileänvaalea poninhäntä heilahtaa, kun hevosenhoitaja kääntyy vilkaisemaan Joachimia. Vain vilkaisu, ja sitten Kaja keskittyy taas hevoseen, mutta Joe tietää, että tyttö on kuulolla.

“Miten se juo?” mies kysyy. Nothingman on levoton hevonen, ja vaikka se on jo verrattain kokenut kilparatsu, sen reissukäyttäytyminen on ajoittain stressaantunutta. Silloin siltä katoaa ruokahalu ja juottaminenkin käy hankalaksi.
“Hyvin”, Kaja vastaa.
“Hyvä.”

Joe taputtaa Nothingmania, jota hoitaja valmistelee illemmalla häämöttävään koitokseen. Letitystarvikkeet on jo nostettu harjakorin päälle, Joe huomaa, mutta sitten Nothingman kiinnittää äkkinäisellä liikkeellä hänen huomionsa itseensä. Ori heilauttaa päätään, ja sen suuren läsin kirjomalla naamalla käy tyytymätön ilme. Silmät muljahtavat niin, että silmänvalkuaiset, jotka hevosella usein ovat näkyvillä muutenkin, vilkahtelevat. Ah. Aivan niin. Hän on yllättänyt hevosen taputuksellaan. Mies hengittää rauhallisesti syvään ja kurottautuu silittämään hevosta kaikessa rauhassa. Ensiksi vaikuttaa siltä, että Nothingman väistää kosketusta, mutta lopulta korkeajalkainen ori tyyntyy odottamaan.

Jos Joachim on vankkumaton maa, Merit kaiken tieltään tuhoava tuli ja Kaja kevyt, raikas tuuli, on Nothingman ehdottomasti vesi, joka kaikkein mieluiten virtaa vapaana. Voimaa täynnä se pystyy moneen: pahimmillaan se on tuhoisa ja hallitsematon tulva, ja parhaimmillaan hevonen virtaa sulavana ja kannattelee ratsastajaansa tämän tavoitellessa tähtiä.

Joe katselee hevosen silmää. Nothingman on jäänyt aloilleen hänen silitettäväkseen. Joe tietää, ettei mikään kiireisellä siirtokarsina-alueella jää hevoselta huomaamatta, ja arvaa ratsun sähköistyvän lisää, kun he lopulta siirtyvät muita hevosia kuhisevaan verryttelymaneesiin. Silti hänellä on mahonginsävyistä ruunikkoa katsellessaan sellainen tunne, että tänään vesi kannattelee eikä pyörteile häntä upoksiin. Jokin hevosen ilmeessä lupaa niin.

“Olisihan makoisat palkintorahat”, Joe mutisee enemmän hevoselle kuin Kajalle, ja jos Kaja kuuleekin, hän jättää vastaamatta. Niin Nothingmankin. “Ja kunnia, vaikka tuskinpa Power Jumpinkaan suuruinen kunnia minua enää muuksi mullistaisi.”

Siihen Kaja sitten vastaa.

“Tuskin. Mestari tai ei, sama vanha ikuinen lapsi sä vaan olisit. Mutta Nothingmanille soisin kyllä menestystä. Vaikka voitonkin”, hevosenhoitaja sanoo, ja Joe nauraa hykertelee varmana siitä, että sen lähemmäs onnentoivotuksia ei Kaja koskaan pääse; ei edes vuoden suurimman arvokilpailun kynnyksellä.

Ihan kuin joku olisi kiertänyt yön aikana jesaria mun pään ympärille ja kiristänyt sitä joka kierroksella vähän lisää. Mä ehdin toivoa monta kertaa aamun aikana, että paha olo olisi hellittänyt ja jopa miettinyt hellittäväni sitä itse mutta en mä lopulta ihan niin alas viitsinyt vajota. Sen sijaan mä purin tulenkatkuisen pahaa oloani poikaystävääni, joka kaikessa kärsivällisyydessään lopulta luovutti ja jätti mut yksin puhisemaan pyörremyrskyn lailla hepparekan livingiin.

Mun etusormi liikahti puhelimen näytöllä tasaisin väliajoin kun edellinen tiktok-video vaihtui seuraavaan. Ilmoituskenttä täyttyi kommenteista edelliseen videoon, jonka olin kuvannut matkalla Englantiin. Mä oli päättänyt tehdä kisapäivästä myday postauksen, mutta tämän päänsäryn kanssa en jaksanut edes feikata olevani hyvällä tuulella. Ehkä mä jaksaisin kuvata jonkun lyhyen videon Zenzistä ennen ja jälkeen kuntoonlaiton, se saisi riittää tämän päivän panostukseksi.

“Wie geht’s?” Martin kysyi kun se vihdoin palasi autolle. Se oli käynyt kävelyttämässä mun tammani ja putsannut sen boksin ja huolehtinut sille ruokaa ja vettä karsinaan vaikka sillä oli omakin ratsu hoidettavana.
“Vähän ehkä paremmin? Särkylääke auttaa vähän”, vastasin tummaverikölle englanniksi ja se uskalsi kiivetä kapealle sohvalle mun viereeni. Martin tuoksui heinille ja purulle, mulla tuli välittömästi parempi olo, kun sain painautua sen lämmintä kylkeä vasten ja hengittää hetken sen vaatteisiin.
“Monelta sun luokka alkoi?” mä mumahdin Martinin kaulaa vasten.
“Varttia vaille ykstoista”, poika vastasi ja silitteli hitailla liikkeillä mun topin paljastamaa yläselkää. Vaikka mun fyysinen paha olo ei lieventynyt tarpeeksi, pelkästään Martinin läsnäolo tyynnytti tehokkaasti henkisen puolen myrskyisät vedet. Tuntui vähän siltä kuin olisi ollut merisairaana satamassa.

Martin rupesi lopulta vaihtamaan kisavaatteita päälleen ja mä siirryin peilin eteen istumaan meikkipussin viereen. Mun jo valmiiksi kalpea iho näytti melkein lakanalta ja mun oli pakko läästiä siihen vähän aurinkopuuteria ja poskipunaa etten näyttänyt ihan täysin kuolemalta. Jos ei minkään muun vuoksi, niin ainakin siksi ettei Zenzi ansainnut sitä että sen omistaja hehkui kilpaa aaveiden kanssa kisakuvissa kauniissa englantilaisessa miljöössä.

Mä talutin Martinin kisahevosta sen aikaa, kun se kävi kävelemässä radan. Adamas onneksi oli varsin itseohjautuva ja pysyi herrasmiesmäisessä käytöksessään sen ajan. Mä olisin ehkä vain joutunut päästämään siitä irti jos se olisi päättänyt ruveta sikailemaan, joka tietysti olisi aiheuttanut vähän kohinaa kisakumppaneissa. Etenkin tammojen omistajissa.

Tungin aurinkolaseja syvemmälle päähäni, aurinko paahtoi terävästi niskaan ja mulla oli ihan sellainen olo kuin ilmassa olisi ollut muitakin jännitteitä kuin pelkkää kisajännitystä. Ehkä se kehitteli ukonilmaa ja musta oli tulossa hyvää vauhtia yksi niistä vanhuksista jonka niveliä särki kun lupasi sadetta?

Mä vain toivoin että iltaa kohti painostava ilma helpottaisi, sillä hyppääminen tässä olotilassa saisi välittömästi oksennusrefleksit pintaan. Olisi ainakin hyvää juorulehtikamaa käydä antamassa ylen hurrikaaniesteen juurella ennen alkutervehdystä?

Martinin startin jälkeen meillä jäi hyvin aikaa hoitaa Adamas takaisin talliin ja käydä syömässä. Mun ruokahalu säilyi ensimmäiset kaksi haukkausta hampurilaisateriasta ja sen jälkeen nieleskelin palasia kuin ne olisivat olleet puun kaarnaa hampaiden välissä. Kylmä cola sentään upposi alas ja sen voimalla jaksoin istua katsomossa seuraamassa muiden ratoja pitkälle iltapäivään.

Puoli neljältä mä vihdoin siirsin huomioni hevoseeni. Zenzi tuijotti mustan otsatukkansa takaa mua jabakarsinastaan ja leputti toista takajalkaansa. Se saattoi antaa rennon vaikutelman itsestään, mutta mä tiesin että se olisi sekunnin sadasosassa hereillä ja valmiina lähtemään lentoon pienimmänkin ilmavirran mukana. Se loi itse omat hurrikaaninsa luonteellaan ihan pelkällä olemuksellaankin.

Mä olin mielissäni siitä, että sen harjassa oli vähän purua, sillä se merkkasi sitä että tamma oli nukkunut edes jossain välissä makuultaan. Olin jo harjaamassa niitä pois kun muistin sen tiktok-videon ja kaivoin puhelimen esiin.

Kuuntelin musiikkia korvanapeista samalla, kun letitin Zenzin harjaan täsmällisen kauniita sykeröitä. Se seisoi edelleen paikoillaan, mutta vain koska olin sitonut sen jaban ovikalteriin kiinni. Zenzin harja oli paksu ja mun sormiin koski jo viimeisten sykeröiden kohdalla, mutta ainakin ne kestäisi vaikka missä kevätjuhlaliikkeissä vaikka mä en kyllä kestäisikään. Oli se hyvä, että edes joku meissä ratsukkona osottaisi lujuutta kutsuvierasluokassa, olkoonkin sitten vaan meidän letit. Zenzin harjan jälkeen letitin sen häntään punaisen rusetin ja heitin satulan huopineen tamman selkään. Kello tikitti tasaista tahtia eteenpäin ja mulla oli vielä ruhtinaallisesti viiden minuutin aikataulutettu vessatauko ennen kun mun pitäisi laittaa oma kypärä päähän ja taiteilla suitset tumman kisaratsuni päähän.

“Siellä näyttää vähän ukkoselle, mutta en usko et se tulee päälle”, Martin totesi käveltyään Zenzin jaban luokse. Mä narskuttelin hampaitani ihan kuin se olisi auttanut säätilaan jotenkin.
“Kivaa”, mä puuskahdin ja yritin hengittää jännitystä pois, kun se luikerteli mun ihon alla kuin kutsumaton vieras. Ne piti jotain omia puutarhajuhliaan mun sisällä päänsärkyni kanssa. Zenzi vihasi sadetta varmaan yhtä paljon kuin mä.
“Sä selviit kyllä hyvin”, Martin rauhoitteli ja hymyili poikamaisesti toisella suupielellään. Jännityksenkin keskellä se sai mun huomion sekunniksi itseensä pelkästään sillä.

“Mä poltan tän koko mestan jos ei päästä finaaliin”, mä totesin sille. Enpä olis uskonut, että kolmen vuoden jälkeen mä sain yhä Martinin yllättymään jollain mitä päästin suustani.
“Ava”, Martin lausahti, se oli kuin kysymyksen ja varoituksen yhdistelmä.
“Ich mache nur Spaß”, lupasin, mutta mun virne antoi ymmärtää ettei se välttämättä ollut ihan täysin vitsi siltikään.

Siitä ei ollut montaa hetkeä kun aurinko oli paistanut kirkkaalta taivaalta ja laittanut kisatakkien ja turvaliivien vankeina liikkuvat kilpailijat kiemurtelemaan nahoissaan. Pienen hetken olin itsekin toivonut että olisin valinnut jonkin vähänkään vaaleamman värisen takin, mutta ainakaan en ollut pukeutunut mustaan. Vaikka tummansininen ei kauheasti oloa viilentänyt.
Sillä välin kun olin hakenut päivän toisen ratsuni oli sää ottanut äkisti hieman eri kurssin, minkä myötä jostain oli varkain lipunut paksuja harmaita pilviä samalla kun tuuli oli alkanut voimistumaan. Kevyet tuulahdukset olivat vaihtuneet tasaisen vahvaan puhallukseen mikä kulki kisa-alueen läpi, nostattaen kevyitä pölypatsaita ilmaan. Freya ei ollut millänsäkään kun ensimmäinen hiekkapilvi pyyhkäisi sen päältä, jättäen vaaleaa hiekkaa tamman mustiin jouhiin. Kuin pieniä tähtiä tummalla yötaivaalla.

Tämän jälkeen on meidän vuoro, ajattelin samalla kun silmäilin lähtölupaa odottelevaa ratsukkoa kun juontaja esitteli heidät yleisölle. Kookas kärpäskimo näytti siltä että mielessään se suoritti rataa jo, eikä voinut ymmärtää miksei ratsastaja antanut sen niin tehdä. Mitä olin kyseistä ratsukkoa nähnyt kilpailuissa aikaisemmin, osasin sanoa että kyseessä ei ollut mikään helppo hevonen ratsastaa. Hyvänä päivänä se hyppäsi kauniilla kaarella mutta kun kaikki ei ollut kohdillaa, lopputulos saattoi olla mitä tahansa maan ja taivaan välillä.

Vilkaisin ympärille nähdäkseni missä toinen valmistuva ratsukko oli, ennen kuin ohjasin Freyan areenakentän toiseen pyöreään kulmaan. Siellä olimme hyvin poissa edestä lähes puolen radan ajan.
Painoin katseen satulan etukaareen päin kun uusi hiekkapilvi osui tuulen mukana meihin. En ollut varma enteilikö ilmassa tuntuva sähköinen jännite ukkosesta, vai johtuiko se puhtaasti yleisöstä joka seurasi silmä kovana areenan ratukoita. Power Jump oli kuitenkin aina se vuoden kilpailu missä väki tuntui ottavan eniten paineita, syystä kuin syyttäkin. Ja myönnetäköön että toisten ratsujeni kanssa minulla oli suuremmat odotukset päivästä mutta Freyan kohdalla pidin riman hyvin matalalla. Tamma oli kuitenkin varsomisen jäljiltä yhä vasta palaamassa kilpailujen pariin. Aluksi olin epäröinyt ottaisinko sitä ollenkaan mukaan Englannin kisoihin, mutta lopulta päättänyt ilmoittaa senkin.
Mahdollisimman siisti ja hyväksytty rata, se oli meidän tavoite tämän vuoden kisalle.

Hetken ajan ei ollut kuulunut paljoa muita ääniä kuin laukka-askeleiden rummutus areenan hiekkapohjaa vasten, kunnes lopulta asteittain alkaneet aplodien äänet peittivät ne alleen kun ratsukko oli ylittänyt maaliviivan.

“Seuraavaksi vuorossa venäläisratsastaja-...”
Lyhensin ohjia parempaan mittaan ja pyysin sen rauhalliseen raviin. Ehtisimme hyvin kiertää vielä kertaalleen parin erikoisimman näköisen esteen ohi.
“...-ratsukko on nähty aikaisemminkin mukana Power Jump luokissa-..”
Siirryimme takaisin käyntiin, ja pyöräytin hartioitani pari kertaa jotta sain ne varmemmin auki. Freya venytti kaulaansa ohjien sallimissa rajoissa eteen alas, kuin se peilaisi minun tekemisiäni.
“...-Freieslebenite on kahdeksan vuotias Holstain tamma-...”
En sanoisi että kumpikaan meitä jännitti kun odotimme esittelyn loppumista ja lähtölupaa. Mutta kyllä me kumpikin virittäydyimme odottavaan mielentilaan, mikä tuntui pienenä paineena selässä kun odotin milloin sain lähettää signaalin muualle kehoon liikkeelle lähdöstä.
“...-ratsukko saa aloittaa.”
Vihdoin.

Riitti että laukka-avut siirtyivät oikeaan kohtaan tamman kyljillä ja ohjista myönsi kevyesti eteenpäin, kun Freya jos siirtyi uuteen askellajiin. Liikkeelle lähtöä ei voinut kuvailla räjähtäväksi saati edes hypähtämisestä laukalla, vaan pikemmin kuin mäkiauto joka lähti hitaasti omalla painollaan eteenpäin kunnes se saavutti tasaisen vauhtinsa. Mutta sen minkä hävisimme vauhdissa, ottaisimme kiinni huolella suunnitelluilla leikkauksilla etenkin loppuradasta.
Ensimmäisen esteen lähestyessä taputin raipan leveällä päällä hevosen lapaa kun tamma tuntui ottavan vähän turhankin rauhalliset askeleen lähestymiseen. Askel lopulta venyi taas parempaan mittaan juuri ennen ponnistusta, mitä seurasi hetken täydellinen hiljaisuus kun heilahdimme lankkuesteen yli. Takakavioidenkin saavuttaessa taas maan ja pääsimme jatkamaan matkaa ei takaa ainakaan kuulunut merkkejä virhepisteistä, joten siirsin huomion loivan kaarteen päässä häämöttävään muuriin.

Lehtipensasaidan suojiin Corbyn Riding Centerin areenalle on rakentunut esterata, jonka kirkasväriset esteet saavat Branin nostamaan korvansa pystyyn. Se on malttanut kävellä rauhassa kahden edeltävän ratsukon ajan areenan laidalla, mutta kun Branin oma vuoro koittaa, sen askel muuttuu jännittyneemmäksi: hevonen on kuin ilmapallo, joka on puhallettu jo melkein liian täyteen ilmaa; niin, että jos siitä päästäisi irti, se ampaisisi viheltäen taivaalle. Kirjavan orin satulassa Rasmus tervehtii tuomaria, nostaa tyynesti laukan ja suuntaa lähtömerkin saatuaan ensimmäiselle vesiteemaiselle esteelle. Jännityksen ja odotuksen sekaiset levottomat ajatukset katoavat Rasmuksen päästä kolme laukkaa ennen ensimmäistä ponnistusta, ja sen jälkeen muutaman minuutin ajan hänen ajatuksissaan ei liiku mitään muuta kuin seuraava askel, seuraava kaarre, seuraava hyppy.

Bran, joka on nykyään ensisijaisesti kenttähevonen, on isoissa kisoissa kuin kotonaan. Se hyppää sitä paremmin, mitä erikoisemmiksi esteet menevät, eikä iso yleisö tai arvokisojen häly saa sitä jännittymään. Bran on joka elementin hevonen: sen vahva laukka-askel voittaa maata, josta se ponnistaa esteille itselleen tyypilliseen tapaan aina vähän aikaisemmin kuin oikeastaan olisi välttämätöntä. Ilma kannattelee sitä kevyesti kuin höyhentä sen muutaman sekunnin, minkä kukin ketterä hyppy kestää. Juuri ne muutamat sekunnit, jotka antavat tunteen lentämisestä, ovat yksi suurimmista syistä, miksi Rasmus ratsastaa – ylipäätänsä, kilpaa ja työkseen.

Vesi on Branille yksi mieluisimmista elementeistä; maastoesteradoilla se syttyy vesiesteistä aivan erityisesti, ja se on Rasmuksen ratsuista ainoa, joka aidosti rakastaa pesuhetkiä, joita kirjavana (ja valitettavasti hieman sottapyttynä) hevosena sen kanssa tarvitaan melko usein. Bran toimii ongelmitta tuulessa, sateessa, myrskyssä ja tarpeen vaatiessa vaikka ukkosessakin. Kenttäratsulle se on tärkeä ominaisuus, jota Rasmus muistaa arvostaa. Power Jump -kisapäivä on kuitenkin valjennut kesäisen lämpimänä ja aurinkoisena, eikä sinisellä taivaalla leijaile kuin muutama valkoinen pilvenhattara, jotka välillä ajelehtivat varjostamaan iltapäivän aurinkoa. Vettä Bran ei saisi niskaansa kuin viilentävän suihkun muodossa ratojen jälkeen, ja Rasmus tuskin laisinkaan; shamppanja voisi tosin olla vaihtoehto, jos Power Jump -voitto osuisi kohdalle.

Tuli on elementti, jota Branissa on sopivasti mutta ei liekkiäkään liikaa. Se ei ole Rasmuksen hevosista näyttävin, nopein, vahvoin eikä kuumin; objektiivisesti katsottuna ei myöskään paras tai laadukkain. Bran on kuitenkin satojen, ellei jo tuhansien yhteisten ratojen, kilpailuiden ja seikkailuiden myötä muuttunut Rasmukselle kuin hänen oman kehonsa jatkeeksi; hän tuntee hevosen läpikotaisin, ja hevonen tuntee hänet. He puhaltavat yhteen hiileen jokaisen radan jokaisella hypyllä.

Branin kanssa jälleen yksi Power Jump -rata ja pääsy arvoluokkaan tuntuu Rasmuksesta valtavalta etuoikeudelta, jota hän ei ota itsestäänselvyytenä, ei nyt eikä koskaan.

Power Jump oli esteratsastajien vuoden kohokohta, mutta tänä vuonna se oli tuntunut ylitsepääsemättömän raskaalta jo ennen yhdenkään esteen ylittämistä. Olin sairastanut koko kisoja edeltävän viikon, minkä vuoksi Zelian viimeistelytreenit olivat jääneet omalta kohdaltani tekemättä – olin vain saanut videon, jossa valmentajani hyppäsi hyvässä vireessä olleella tammallani. Se oli melko ikävä lähtökohta, kun kyseessä olivat yhdet kauden odotetuimmista kisoista.

Myös pakkaaminen matkaa varten oli ollut katastrofaalista, mutta onneksi muutamaa unohtunutta harjaa tai muuta hoitovälinettä lukuunottamatta en ollut kämmännyt kovin pahasti. Itse rekkamatka oli onneksi sujunut hyvin, mikä oli tietenkin kaikista tärkeintä. Vaikka mulla oli nykyään yhdeksänvuotias, jo useammat kansainväliset kisat startannut tamma, mun oli edelleen vaikea mieltää Zelia oikeasti aikuiseksi hevoseksi.

Koska olosuhteet olivat mitä olivat, suurin työ lähestyvää starttia ajatellen oli mun päässäni. Olin kiertänyt kisa-alueen vilskeessä ajatukset sumuisina, ohittaen kaikki expoalueen parhaat tarjoukset ja lähestulkoon tutun hahmonkin, ellei se olisi hypänneet eteeni. Keskustelu Josefina Rosengårdin kanssa oli lyhyt, mikä oli meille tyypillistä, mutta ainakin tajusin toivottaa hänelle onnea radalle.

Yhdellä virkkeellä kuvattuna mun mielessäni liekehti tulipalo, joka oli alkanut kyteä sairasloman aikana ja roihahtanut liekkeihin kisapaikalle saapumisen myötä. Vaikka olin ehtinyt parannella kaikessa rauhassa, kroppa ei tuntunut lainkaan omalta enkä ollut saanut Zeliaan tavanomaista tatsia verryttelyratsastuksella saapumispäivämme iltana.

“Ei sun taidot yhdessä tai kahdessakaan viikossa mihinkään katoa”, Lauri huomautti, kun olin juuri puuskahtanut ääneen jotain sen suuntaista, että olisi pitänyt palkata se hyppäämään Zelialla. Vilkaisin miestä, joka oli ottanut valmentajaäänensä esiin ja tuijotti mua nyt ärsyttävän merkitsevästi.

“Mä en vaan halua ottaa yhtään takapakkia”, mumahdin samalla, kun jaoin Zelian harjaa osioiksi letittämistä varten. Kuulin Laurin huokaisevan ja hetken hiljaisuuden aikana ehdin miettiä, jättäisikö se asian sikseen. Mä tiesin, että Zelia oli tätä nykyä jo melko salonkikelpoinen kisaratsu, mutta kauden hyvin maltillinen starttimäärä oli kadottanut sen hyvän maadoituksen, jonka olin itselleni vuosien mittaan luonut.

“Sä olet vienyt sen – teidät molemmat, itse asiassa – tuolle tasolle”, Lauri aloitti ja piti sitten taas pienen tauon. “Ei viiden vuoden tehty työ katoa mihinkään. Ja sä tiedät itsekin, että tuo on teille rutiinikorkeus ja että voisit startata neljääkymppiä vielä tämän kauden aikana.”

Tunsin, miten mielessäni kehittynyt hälytystila alkoi tuntua liioitellulta. Täyteen liekkiin roihahtanut tulipalo alkoi hiipua, kun Laurin sanat hillitsivät niitä veden lailla.

“Kiitos”, mutisin vähän nolostuneena, mutta neutraali, laurimainen hymy valmentajani kasvoilla kertoi, että olin jo saanut turhan valitukseni anteeksi.

Muutamaa tuntia myöhemmin Zelia laukkasi kisa-areenalla korvat keskittyneesti pyörähdellen. Seurasin sivusilmällä kanssakilpailijan rataa ja yritin keskittyä samanaikaisesti pitämään laukan tahdissa ja meidät pois tieltä rataa suorittavan ratsukon maaliintuloon saakka. Yleisön taputukset saivat Zelian pörhistäytymään, mikä sai jännityksen läikähtämään sisälläni.

Yleisö, joka oli siihen mennessä nähnyt epäilemättä useita seesteisempiä ratoja, sai nyt kokea, miten Zelian kaviot tuntuivat suorastaan kipinöivän areenan viimeisteltyä pohjaa vasten. Tuuli ja voimakkaan laukan aiheuttama ilmavirta paiskautuivat kasvoilleni, kun ratsastin Zelian esteeltä toiselle keskittyen paitsi hengittämään myös nauttimaan edes pienen hetken suonissani kohisevasta adrenaliinista.

Kuulin ensimmäiset pisarat, jotka ropisivat kypärääni. Hetkessä poutainen sää oli vaihtunut yllättäväksi sadekuuroksi, joka kasteli puomit ja kisatakkini liepeet. Käänsin Zelian sarjalle, suoristin tamman ja laskin viimeiset askeleet a-osalle hiljaa mielessäni. Askel osui kohdalleen ja mä tiesin jo siinä vaiheessa, että sarja oli taputeltu.

Ylittäessämme maaliviivan aurinko pilkahteli taas pilvimassan takaa. Kumarruin silittämään Zelian kaulaa, jolla hiki ja vesipisarat kiiltelivät kilpaa. Siinä hetkessä tulipalosta tai mistään muustakaan luonnonkatastrofista ei ollut enää tietoakaan, sillä olimme onnistuneesti päässeet Power Jump -radan maaliin kolmannetta vuotta putkeen.

Jos niin saattoi yhdestäkään elävästä olennosta sanoa, oli Garnetin jokainen solu tehty isoja kisoja varten. Laurilla oli täysi työ ratsastaa laukka rytmiin ennen radan ensimmäistä estettä, sillä Garnet oli alkanut nostaa kierroksia heti lähtömerkin jälkeen. Orin laukka eteni enemmän ylös kuin eteen, mutta kylmäpäinen ratkaisu ohjata Garnet hieman pienemmällä tiellä pystylle tuotti Laurin toivoman puhtaan ylityksen.

Radan aikana Lauri ehti miettiä etäisyyksiä, laukan tempoa, ratsunsa hahmotuskykyä sarjalla sekä katsomossa istuvaa poikaansa, joka oli vielä vuosi sitten ollut suloinen kumpu hänen tuoreen vaimonsa vartalon kaarteissa. Lauri ei halunnut vaipua siihen ajatukseen liikaa, koska isyyden tuoma vastuu ei sopinut radalle, jossa ratsastettiin ei vain kilpaa, vaan myös voitosta.

Garnetin kaviot rummuttivat areenan pohjaa orin lähestyessä siipijohtimien kaistoittamaa sarjaa. Kolmen esteen verran ratsukko näytti kirjaimellisesti lentävän, kun ruunikonkimo ponnisti ratsukon vahvasti esteiden yli ja pärskähteli äänekkäästi matkan jatkuessa seuraavalle esteelle.

Laurin ajatukset herpaantuivat taas hetkeksi poikaan, joka todennäköisesti katseli taivasta tai äitinsä kasvoja isänsä radan sijaan. Seuraavana vuonna pieni ihminen saattaisi jo kiinnostua isänsä valkeasta kilparatsusta, jonka lähellä oli käynyt jo useaan otteeseen. Lauri toivoi, että Joel saisi kipinän hevosiin vanhempiensa tavoin, vaikka oli myös täysin avoin ajatukselle siitä, että poika haluaisi rakentaa uransa ja koko elämäntyylinsä toisella tavalla.

Radan jälkeen Lauri oli suhteellisen tyytyväinen, vaikka tiesi, että olisi voinut ratsastaa paremminkin. Se oli miehen perisynti – siinä missä hän muistutti valmennettaviaan siitä, ettei aivan joka radalta tarvinnut etsiä parannettavaa, hän oli itsekriittisyyden perikuva. Rata-analyysissä rypemisen sijaan miehen katse haki heidän tiiminsä groomia, jonka tiesi ottavan Garnetin kävelytettäväkseen keventelyjen päätteeksi.

“Tehän olitte aivan tulessa – siis suorastaan liekeissä”, Heidi hekumoi kasvot loistaen, kun Lauri pääsi vihdoin perheensä luo. Miehen suupielet olivat jo nousseet pehmeään hymyyn ja tämän sormet sipaisivat Heidin sylissä jokeltavan Joelin kättä, joka ojentui rohkeasti häntä kohti.

“Olisin miltei toivonut vesisadetta. Se olisi viilentänyt mukavasti”, Lauri hymähti, sillä satunnaiset olivat pyörteilleet kisa-alueen yläpuolella pitkin päivää.

Joel oli alkanut kiemurrella äitinsä sylissä, joten Lauri tarjoutui ottamaan lapsen syliinsä. Joel oli puettu samaan sävyyn kuin Laurin tummansininen kisatakki, minkä kännykällään kuvaa nappaamaan ryhtynyt Heidi oli selkeästi suunnitellut etukäteen.

"Ensimmäiset Power Jumpit”, nainen virnisti ilahtuneesti ilmeisen onnistuneelle otokselle. “Ehkä Joel ehtii vielä saamaan Garnetilta muutamat oppitunnit, jos se pysyy terveenä ja saa eläköityä kaikessa rauhassa.”

Ajatus hymyilytti ja kauhistutti Lauria samaan aikaan, sillä mies ei voinut kuvitella edes eläkeikäistä Garnetia junioriratsastajan opetusmestariksi.

“Katsotaan sitä sitten”, mies totesi ja kohotti Joelia sylissään niin, että lapsi näki kisa-areenalle paremmin. Se näky oli syytä painaa mieleen pienestä pitäen, mikäli poika jonain päivänä valitsisi hypätä esteratsastuksen maailmaan.

Kirkas taivas, jossain korkealla pääskysiä, ne
suhahtaa sinisen auringonkuumentaman ilman poikki kun
Salma
nostaa kypäränvarjostaman katseen, kiristää ohjia, tervehtii tuomaria
miettii:
Ne on täällä taas, Salma ja Bonnie, vain kisakenttä on vaihtunut
ja maa
hiekan yli puhaltava tuuli on vieras eikä Bonnie enää
kavahda takajaloilleen -- kaartaa vain kaulaa ja puhisee
Kisapaikka vaihtuu ja
uusi lähtömerkki soi aina, mutta kaksi asiaa pysyy:
Salma ja Bonnie ja
linnut
aina kisapaikan yllä lentää lintuja, nojaa
vasten ilmaa

Lähtömerkki
rapisevat karkkipussit, hiekan rahina, ne pitkät
lumiset illat kun Salma ja Bonnie on treenanneet maneesissa
syyspäivät, vesisateessa lämmittely, heinäkuut kun ne on uurastaneet valmennuksessa ja on ollut vaikea sanoa kumpi on hikisempi:
kiittävä käsi hevosen kaulalla
vai itse hevonen

Aina kun ne hyppää, tapahtuu
jotakin
Kipinä syttyy, eikä Salman tarvitse kuin hellittää, nousta kevyeen istuntaan ja Bonnie
on vapaa, riehakas
melkein pelottava
pelkkä valkoinen leimahdus hiekkameren
yllä

Stairway to heavenilla Salmaan iskee ymmärrys, kuin jokin olisi
purrut sitä:
Se nostaa katseen, siristää silmiä taivaalle
katsoo päivää jolloin ei enää istu Bonnien selässä, jolloin aika
on toinen, ja
vaikka silloin taivaalla lentäisi lintuja ja lähtömerkki soisi Salma tietää:
ei mikään ole silloin sama
Salma löysää ohjaa, painaa käden Bonnien kaulalle kevyesti
haparoiden
haluaa tuntea ponin olevan olemassa
ei siksi, että tietää joskus menettävänsä ja tahtoo pitää kiinni
vaan
siksi, että niillä on toisensa nyt, eikä tämä hetki ole
menettämisen hetki

Ne ylittää maaliviivan
hiekka pöllyää, Salma pidättää raviin, molemmat puuskuttaa ja
Bonnien kyljet kohoilee
Salma
muistaa: saappaanvarta vasten hakkaa se sama
omanarvontuntoinen, palava,
iloinen poninsydän kuin
kymmmenen vuotta sitten, kun Bonnie
oli nuori