Rantaliitäjä "Rantu"

rotu, sukupuoli	suomenhevonen, ori
syntynyt, ikä	09.08.2022, 4-vuotias
säkäkorkeus, väri	154 cm, punarautias
painotus, taso	yleispainotus, HeA / 90cm
omistaja	Alva Ainio (VRL-14837)
kasvattaja	Alva Ainio (VRL-14837)
rekisteri	VH22-018-0656

Sukutaulu & jälkeläiset

Kilpailukalenteri & saavutukset

Palkittu SV-tilaisuudessa pistein 6,8 + 6 + 10 + 9 + 8,8 + 10 = 50,6 SV-I
3 Star Prospect pistein 984/1900

Varustekaappi

- Rantulle aina liikuttaessa suojat etujalkoihin - Esteillä satulavyöksi panssari - Loimitetaan sään mukaan - Kovilla sateilla sadeloimi ja klipattuna pakkasilla toppis - Ruokinta viidesti päivässä - Aamuin illoin kilparehu, multivitaa sekaan - Juoton tueksi melassivesi treenin jälkeen

© Varustevaunu, Rohtojuuri, Varustekartano, Sokka Luxuries, Kirke, Equestrian PRO

Päiväkirja

Rautumäen kentänlaidalle ennätettyäni havaitsin kentällä pienehkön punarautiaan suomenhevosorin omistajansa kanssa. “No moikka!” tervehdin oria, joka syöksi päänsä käteeni kuin tarkistaakseen, oliko minulla jotain hyvää mukana tuotavaksi. “Jos tehdään hommat ensin, ja herkutellaan sitten. Vai mitä luulet?” nauroin orille ja katsahdin omistajaa, joka näytti ujostelevan hevosensa suorasukaisuutta. Mittaillessani jalustimien pituutta Alva kertoi, että 3-vuotias Rantu oli laitettu keväällä satulaan ja kesän se oli lähinnä levännyt ja käynyt joitain kertoja maastossa muiden hevosten perässä. “Oliko tarkoitus, että nyt syksyllä kerrataan keväällä opittu? Ja oliko talven suunnitelmat mitkä, maastoiletteko vai saako vain olla ja kasvaa?” kysyin vielä omistajalta ennen kuin kipusin orin selkään.

Rantu tuntui alkuun hieman pinkeältä ja se selkeästi vähän jännitti uutta ratsastajaa selässään, mutta jo muutaman kierroksen jälkeen se alkoi rentoutumaan allani. “Kun ratsastan näitä nuoria, mä yritän aina olla mahdollisimman johdonmukainen. Vaikka vanhasta ja osaavasta hevosesta voi ratsastaa jokaisen askeleen ulos, näiden kanssa täytyy muistaa antaa olla. Että nytkin kun pyysin taas pohkeella eteenpäin ja se lähti kiltisti kävelemään vähän reippaammin, otan paineen pois ja käytän jalkaa vasta, kun sitä oikeasti tarvitaan.” perustelin tekemisiäni omistajalle, joka seurasi työskentelyä kentänlaidalla.

Vaikka Rantua oli ratsastettu aika vähän, huomasi, että se työ mikä sen kanssa oli tehty, oli tehty laadukkaasti. Sillä oli hyvä ymmärrys sekä kaasuun, jarruun että rattiin ja sillä oli mukavan oloinen motivaatio tehdä töitä. Se meni kivasti suoralla uralla, ja sen kanssa saattoi tehdä jonkinlaisia pääty-ympyröitä kaikissa askellajeissa. Kaarevalla uralla se tuntui välillä vähän menettävän tasapainoaan, mutta kun annoin sille ratsastajana kaiken mahdollisen tuen, päästiin kaarevaltakin uralta ehjin nahoin pois.
“Kun sä ratsastat tätä itseksesi, niin mä sanoisin, että turpa ylös. Silloin sillä on huomattavasti parempi tasapaino, sillä aina kun se lähtee hakeutumaan ohjastuntumalle matalaan muotoon, se vähän menettää tasapainoaan. Ja paljon reipasta maastoilua, se tekee tasapainolle ihmeitä.” ohjeistin ratsastajaa, kun siirsin orin välikäynneille.

Ratsutuksen loppuun tein vielä muutamia laukannostotreenejä, sillä ne tuntuivat olevan hieman tahmeita. “Oho! No jopas tuli reaktiota kerrakseen!” nauroin vedet silmissä orin selässä, joka nosti laukan pukkihyppelyllä säestettynä. “Ei haittaa mitään.” jatkoin nauramista. “Jos se tekee tällaista jatkossa, niin ei muuta kuin jalka kiinni ja pyydät reippaasti eteen. Mutta nyt me saatiin siltä reaktio; eipähän ollut enää tahmea kun kosketin laukannostossa raipalla kevyesti sen pyllyn päälle.” kertasin omistajalle, jonka ilmeestä ja mietteistä en tällä hetkellä ottanut selvää. Seuraavat laukannostot olivatkin jo sellaisia, kun olin toivonut; ne oli energisiä, eteenpäinpyrkiviä eikä Rantukaan enää viitsinyt pukittaa kun totesi, että joutuu laukkaamaan sen jälkeen kahta lujempaa.