Bonnie oli juuri ehtinyt talliin päästettyään Mabelin tarhaan, kun tyttö kirmasi hirveää kyytiä naisen jalkoihin. Harleyn silmät kiilsivät innostuksesta ja tytön punaiset hiukset pomppivat innostuneiden hyppyjen tahdissa. Bonnie ei tiennyt huvittuako vai loukkaantua ensimmäisistä sanoista, jotka tyttö hänelle osoitti ensimmäistä kertaan pariin päivään.
"Äiti äiti, milloin mä saan ratsastaa?" Tästä oli puhuttu useita kertoja lähipäivinä, niin puhelimessa kuin jo aikaisemmin illalispöydässä.
"Voi kultapieni, kun meidän pitää antaa Mabelin kotiutua, ennen sellaista. Vai mitä sä olet mieltä?" Bonnie kysyi ja kumartui suukottamaan tyttärensä kasvoja. Harley oli odottanut isänsä kanssa Elisen ja Bonnien lähdettyä reissun päälle ratsuponin hakuun ja nainen ei ollut nähnyt tyttöään pariin päivään kuin puhelimen näytöltä. Punapään kasvot kääntyivät miettiväiseen ilmeeseen ja Bonnieta hymyilytti.
"Niin kai. Mutta koska sitten?" Harley kysyi mutristaen tyytymättömänä huuliaan.
"Parin päivän päästä voidaan kokeilla. Mummo tai minä käydään ensin selässä vähän kokeilemassa ja sitten voidaan katsoa. Mabel ei ole ennen ollut kokoaikaisena lastenratsuna ja sunhan pitää ensin tutustua siihen", nainen kertoi nostaen lattialta uuden tamman nimiin nimikoidun harjapakin, "Haluatko käydä katsomassa?" Harley nyökytteli innoissaan ja nappasi äitiään kädestä vetääkseen häntä perässään. Tyttö oli kasvanut tallilla ja hengittänyt hevosia koko elämänsä, mutta Bonnie tuppasi silti olemaan varovainen mitä ainoaan tyttäreensä tuli.

Se taisi olla rakkautta ensisilmäyksellä. Vaikka Mabel oli selkeästi täynnä energiaa matkan jäljiltä, se malttoi pysähtyä yli innokkaan 6-vuotiaan rapsuteltavaksi ja näytti vielä ilahtuvan siitä. Olihan tamma ehkä hieman iso sen pituisen käyttöön, mutta nopeastihan tyttö kasvaisi. Punaruunikko puhalsi ilmaa sieraimistaan, kun Harleyn molemmat kädet hinkkasivat sitä kaulasta. Sitten viereisen laitumen Bloom hirnahti kutsuvasti lähtien laukalle, villiten vielä Novan ja orit mukaan. Mabel nosti päänsä yllättävän varovasti kääntyen sekin seuraamaan muiden hevosten rallitusta. Harley olisi varmaan pomppinut mukaan nelijalkaisten sekaan, jollei Bonnie olisi kaapannut tytärtään karhunhalaukseen.
"Onko nyt kivaa?" hän kysyi hymyillen setvien samalla toisella kädellään takkuja Harleyn hiuksista. Taisi siellä seassa olla mukana muutama heinänkorsikin.
"On."

"Elise Venn, kyllä", nainen korjaa ja hymyilee toimittajalle. Siitä on hetki, kun Eliseä on lähestytty näissä merkeissä. Hän suoristaa huomaamatta ryhtiään ja kiristää hieman otettaan narun päässä silmälasipäistä naista kuikuilevasta Tripistä.
"Tokihan aikaa löytyy. Kotimaan edulla mennään tänään, eli edustusmaa on Iso-Britannia ja meidät voi nähdä kilpailemassa 150 sentin luokassa. Ratsuna minulla on Pixihunter Z, joka on saksalainen zangersheide-ori. Tyylilleen uskollisena hän on melkoisen huoleton persoona, vaikka ikää löytyykin 13-vuotta, jonka aikana olisi voinut jo vähän aikuistua", Elise vastaa huvittuneena heittäen sivusilmäyksen valkeaan oriinsa.

"Oletteko ensimmäistä kertaa Cloudfieldissä? Mitä olette pitäneet kilpailupaikasta?"
"Kyllä, olemme ensimmäistä kertaa. Matkaa ei kotoa koidu kyllä edes kolmea tuntia, eli saatamme hyvinkin tulevaisuudessa tulla uudestaankin kilpailemaan tänne", Elise vastaa laskeskellen ajotunteja. Näin lyhyttä matkaa tämän tason kilpailuihin hän ei ole vähään aikaan ajellut. Toimittajan silmälasit välähtävät auringonvalossa ja nainen raapustaa jotain lehtiöönsä.
"Paikasta pidän kovasti", ratsastajatar vastaa, "Alue on kaunista ja ohjeita ja opasteita on tarpeeksi helppoon navigointiin kilpailupaikalla. Lisäksi järjestäjäpariskunta vaikuttaa mukavalta ja näin pitkänlinjan hevosihmisenä on ihana nähdä hyvin huomioon otetut hevosten tarpeet."

"Mitä tiedätte muista Power Jumpissa kisaavista ratsukoista, osaatteko nimetä ennakkosuosikkeja?"
"Voih, minähän tiedän paljonkin useista! Sen siitä saa, kun on näissä piireissä pyörinyt jo 40 vuotta", Elise naurahtaa vaihtaen painoaan jalalta toiselle. Lähtölistoja vilkaisemalla hän oli huomannut yhden jos toisenkin tutumman nimen.
"Oman tallin nimen alla kisaaville Sarastille ja Ashbeelle toivoisi tietenkin menestystä, siitä ei ole epäilystäkään. Sen lisäksi esimerkiksi Meyerin mailla toukokuussa valmentautuneille Kozloville, Rosengårdille, Chaputille, Centerille sekä Aallssilalle toivotan onnea", nainen vastaa vilpittömästi, lausuen viimeisen nimen aavistuksen oudosti.
"Ennakkosuosikkeja en varsinaisesti siis harrasta, mutta onnea vain kaikille muillekin. Kilpakumppanien taso on selkeästi tänä vuonna kova."

"Oletteko itse ennen kisanneet Power Jumpissa? [Ja jos kyllä, minkälaisella menestyksellä?"
"En voi kyllä sanoa kilpailleeni aikaisemmin, vaikka monia muita suurkilpailuja olenkin kiertänyt", nainen vastaa ja huokaisee hieman haikeaan sävyyn. Mihin olivatkaan kaikki nuoruuden kisakesät hävinneet?
"Mutta kerranhan se on kaikki koettava, eli täällä minä nyt olen", Elise hymyilee toimittajalle.

"Kiitos paljon haastattelusta ja onnea kilpailuun! Jos päävoitto sattuu kohdalle, tapaamme varmasti vielä.